Aina täällä Kainuussa ollessa tuntuu, että on kotona, vaikken täältä kotoisin olekaan. Täällä on ihmeellinen rauha. En silti tiedä, jaksaisinko asua täällä pidemmän päälle, mutta muutama viikon hengähdystauko vuodessa täällä on tarpeen.

Piipahdimme eilen mummuni ja edesmenneen ukkini maatilalla, eli mummulassa. Vanhan ajan tila on nykyään meillä vapaa-ajan käytössä. Joka kerta siellä käydessä tulvii mieleeni muistoja. Kuinka lapsena syötin orvoksi jäänyttä karitsaa tuttipullolla, tai kun lehmä pääsi mummulta karkuun, ja pelkäsin sitä pihalla aivan älyttömästi. Miten mummu aina heräsi viiden aikoihin pirttiä lämmittämään ja puuron keittoon. Jos en hyvän sään aikana noussut ylös, hän repi minulta peiton päältä. Tai kuinka kaverin kanssa nukuimme aitassa, enkä voinut myöntää, että minua pelotti. Tai miten mummu hauskuutti minua vetämällä minua räsymatolla pitkin pirtin lattiaa. 

Entäs silloin, kun olimme isän kanssa heinäntekoa paossa heinäladossa, ja ladon raoista näimme, kuinka pellolla hevoselta katkesi suitsi. Tai kun ukki antoi pikkuveljeni ratsastaa lehmällä. Talvella jäädytin kieleni leikkimökissä haarukka-lusikkaan. Kesällä ravustettiin ja kalastettiin. Ja syötiin mansikoita. Mummun mansikat olivat maailman parhaita. Niin hän tänään, lähes yhdeksänkymppisenä, muisteli itsekin.